Siperian hurtta

Istun Kultapalmussa odotellen hetkeä, jolloin voisin tarjota Mitvitille koirineen pähkinöitä. Ei ketään Johnny Deppin näköistä paikalla, ehkä mies ei ymmärtänyt vinkistä mitään. Ei tässä kiirettä, olut ei lopu paikasta kesken.

Levyautomaatista raikaa tappavan huonoa musiikkia, levyvalikoiman täytyy olla Kallion surkein. Sisustuksessa Jukolan viesti- ja 69 Eyes-tarrat on liimattu seinään sopuisasti vierekkäin. Täällä ollaan isänmaallisia, iso Hyvä Suomi-teksti lepää Legenda-mainoksen päällä.

Voisiko tuo selittäjä olla Mitvit? Ei, ei tuo verkkopaitainen heppu ole Vitvittiä nähnytkään. Sporttinen jätkä, aikoo näyttää muulle pubiyleisölle miten tehdään vaaka. Mies asettuu lattialle asentoon, mistä teoriassa voisi aloittaa liikkeen suorituksen. Ei onnistu.

- Tässä liikkeessä ojentajat ja vatsalihakset täytyy olla perkeleen hyvässä kunnossa.
- Tai sitten pitää olla aivan helvetin kännissä

Nyt! Nyt saapuu sisään mies koiran kanssa. Mitvit? Ei, liian vanha, tai sitten akselirasva on ovelasti naamioitunut eläkeläiseksi. Hurtta on varsin kookas, ja selvästi asiakkaiden suosiossa. Mies laittaa pöydälle namuja, jotta muut asiakkaat voivat antaa koiralle herkkupaloja. Sympaattinen koira ja isäntä. Jos se on kuitenkin Vitmit valepuvussa. Minäpä kysäisen.

Mies empii hetken ennen kielteistä lausuntoaan. Kertoo olevansa entinen baarinpitäjä, Kultapalmun tarjoilija on kuulemma ollut ennen hänellä duunissa. Mies on ylpeä koirastaan, kertoo rotua olevan vain kaksi kappaletta Suomessa. Tämä yksilö on tuotu Siperiasta.

Minä luovutan, hukkareissu. Mitvitiä ei tänään tänne ilmaannu. Ehkä ensi kerralla etsin myyttistä vittiä Abin Baarista. Toivo elää. Pertti myös.

Ulkona

Joka vuosihan se on koettava, tai ainakin kahdesti kolmen vuoden aikana. Minä tein sen taas. Kiirehdin illalla palauttamaan unhoittuneita DVD-levyjä vuokraamoon, ja ehdin kuin ehdinkin ojentamaan ne Filmtownin tytölle ajoissa. Kaikki hyvin tähän asti. Rauhallisna mielin sompailin takaisin kotipihalle, avasin ulko-oven kaivaen jo samalla avaimia taskustani. Jotka olivat keittiön pöydällä. Ahdisti.

Onneksi kännäri sentään oli taskussa, ja vartioliikkeen numerokin seinässä. Kukaan ei vastaa. Voe vidu, kukaan ei vastaa. Annan puhelimen hälyttää lähes kaksi minuuttia, kunnes joku vaivautuu vastaamaan. Toivottavasti sillä velttoperseellä oli hidasteluun jokin hyvä syy, kuten ettei saanut poikki ja housut ovat edelleen kintuissa. Otti tiedot ylös moneen kertaan väärin, kunnes lopulta sai kirjattua nimeni, syntymäaikani ja osoitteeni oikein. Kun utelin kauanko joudun odottelemaan, sanoi vain arvelukseen, ettei siinä varmaan paljoa aikaa kulu kun mies on jo pihalla. Great.

Rappukäytävässä tunsin itseni hölmöksi, kun naapurit ramppasivat sisään ja ulos tuijottaen ryhditöntä olemustani epäluuloisesti. Päätin kömpiä takaisin peltilehmään, aika kuluisi siellä istuen rattoisammin. Kun on sentään radio ja kaikkea. 10 minuuttia mennyt. Katsoin, kun viereiseen puuhun hyppelee orava, ihan muutaman metrin päähän. Tietenkään minulla ei ollut kameraa mukana. Kurre laskeutui puusta alas, ja hyppi metrin päähän minusta pälyillen koko ajan tarkkaavaisesti ympärilleen. Orava pinkoi nopeasti pihan poikki talolle ja kiipesi huimaa vauhtia tikapuita pitkin talon katolle.

20 minuuttia mennyt, Radio City alkoi kuulostaa paskalta. Naapuri oli rampannut koko ajan vuokraamaansa autotalliin sahaamaan jotain vaneripalaa, nyt ainakin tiedän, kuka täällä remontoi jatkuvasti. Mietin pitäisiköhän nousta autosta ja kertoa mitä mieltä olen sen loputtomasta naputtelusta. Olisin ollut siihen juuri sopivassa mielentilassa. Ahdisti.

30 minuuttia mennyt. Näihin aikoihin se vartija yleensä saapuu, kokemusta on. Ei näy miestä lähimaillakaan. Seinänaapurini kotiin tullessaan hinkkasi ainakin kaksi minuuttia kenkiään puhtaiksi. Niin sitä pitää, siisti mies. Valittaisikohan sille, että minua kesäisin jotensakin kyrpii sen tapa polttaa noin neljä askia päivässä parvekkeellaan, josta kaikki savu leijailee sisätiloihini, jos yritän tuulettaa kämppääni. Olisin ollut siihen juuri sopivassa mielentilassa. Ahdisti.

40 minuuttia mennyt. Orava palasi takaisin retkeltään ja jatkoi huimaa kyytiä matkaansa seuraavan talon katolle. Mitäköhän pillereitä ne elukat popsivat, kun energiaa näyttää riittävän loputtomiin. Aloittaisinko käpykuurin.

45 minuuttia mennyt. Saakeli, se vartiomies on varmasti saanut väärän osoitteen, päätin soittaa takaisin. Kaivaessani kännykkääni esiin, näin eksyneen näköisen vartioliikkeen auton saapuvan taloa kohtia. Viittoilin sen partanaaman pihalle. Mies ilmoitti, että hänen täytyy ensin käydä pannuhuoneessa tsekkaamassa asukasluettelo, sillä vain ei ollut hajuakaan missä on pannuhuone. Kerroin vartijalle, että tuon oven takaa sitä yleensä on etsitty.

50 minuuttia. Ollaan vihdoinkin kivuttu ovelleni ja näytän henkkarini. Mies avaa oven, ottaa kuittauksen ja ilmoittaa laskun tulevan perässä. Tästä huvista selviydyin vaivaisella 20 eurolla. Halpaa kuin makkara.

A note to myself. Teetä itsellesi vara-avain.

Tämä Blogger on muuten syvältä, ahdistaa.

Ohi on

Lomalta pitäisi palata rentoutuneena, levänneennä ja raikkaasti hymyillen. Paskan marjat. Univelkaa kertyi niin paljon, että sen maksamiseen saa läpinukkua kokonaisen vuorokauden, jos riittääkään. Silmäpussini ovat jo suuremmat kuin kivespussini, mikä tosin ei ole paljon. Hauskaakin lomaillessa oli, ihan ilman irvistystäkin, mutta siitä joskus toiste, kun ajatuksen saa juoksevammaksi. Juuri nyt tuntuu siltä kun olisin valvonut koko loman putkeen, tahmea fiilis.

Kevät on paljastanut poluilla ja teillä uljaan näyn. Noin 50 miljoonaa herttaista läjää koiranpaskaa koristaa luontoa karulla kauneudellaan. Niitä perkeleen liukumiinoja tuntuu välillä olevan noin kuusi neliöllä. Saakeli, Hauska-pussit on keksitty, mutta hurttien omaisille tuntuu riittävän, että piski ei pasko omalle pihalle. Rahtaisitte ne saakelin tortut roskiin, tai muuten joku kaunis ilta tungen mustinne pökäleet postiluukustanne sisään. Ilman Hauska-pussia.

Voi helvata. Minut on valittu tällä välin ehdokkaaksi saamaan Kuukkelin huumoriblogien sarjassa. Kiitän äänestäneitä ja samalla toivon, että Jumalan nuuska vie palkinnon nenäkarvojeni edestä. Tämähän ei ole huumoriblogi. Minä olen erittäin vakavissani. Ihan tosi.

Mega!

Hesellä viereisessä jonossa teki tilaustaan keski-ikäinen hyvin korrektin oloinen nainen turkki päällään. Hesessä? Turkistäti?

- Koskeeko tuo teidän ateriatarjous muutakin kuin kerrosateriaa?
- Kyllä, kaikki ateriat ovat tarjouksessa.
- Se kerrosateria kun on niin kovin suuri, millainen tuo Mega-ateria olisi?
- Se on vielä suurempi, tuossa kuvassa oikealla näkyy.
- No ei nyt ainakaan sellaista, mikäs tuo Minimega?
- Minimega on pienempi, laitetaanko sellainen?
- Joo. Älä laita niitä ranskalaisia paljon. Ja sitten sellainen ihan pieni juoma dieettikolaa.

Minulla heräsi megaluokan kysymys, miksi se nainen ylipäätään tilasi kokonaisen aterian, jos ei ollut nälkä? Kauan en jaksanut sitä ihmetellä, koska turkistädin perässä oli kaksi megahemaisevaa venäläistä tyttöä, varsinkin siitä megapebaisesta en tahtonut saada silmiäni millään irti. Hieman vaikutelmaa pilasi kireiden housujen läpi näkyvät pikkupöksyt, tyyli olisi ehdottomasti vaatinut stringit.

Huomenna alkaa loma, ja minun tuurillani koko ensi viikon on megasurkea sää. Mega-ahdistus jo etukäteen.

Made in Hell

Käväisin ostamassa kameraani uuden 512 megaisen muistikortin, kun vanhassa tuntui tila loppuvan aina kesken. Laiskana ja velttona ihmisenä en jaksanut tilata sieltä mistä halvimmalla sai, ja maksoin suosiolla muutaman euron ylihintaa siitä ilosta, että kauppa oli kotimatkani varrella ja tavara ojennettiin heti käteen. Myyjä muisti ystävällisesti kertoa, että ei sitten kannata mennä muihin kauppoihin tuo muistikortti taskussa, hälyttimet kilahtavat kuulemma käyntiin välittömästi. Kokemusta käheämmällä rintaäänellä kertoi.

Kotona alkoivat ongelmat. Herra tai rouva pakkausinsinööri oli taas päässyt toteuttamaan itseään ja samalla kostamaan surullisen lapsuutensa koko ihmiskunnalle. Pakkaus oli selvästi Made in Hell. Kiersin muovilituskan kaikkia nurkkia läpi etsien jotain koloa, mistä pakkausta olisi päässyt avaamaan. Ei mitään, ainoastaan kynteni näyttivät antautumisen merkkejä. Sitten hain sakset ja tylsytin ne leikkaamalla muovia sopivaksi arvioimastani kohdasta. Ei auttanut, muovit oli kai liimattu perille asti. Lopulta hain veitsen ja tapoin paketin hitaasti kiduttaen ja sormiani varoen. Verenpaineeni nousi operaation aikana niin hälyttömän korkealle, että tarvitsin heti perään rauhoittavan kylmän oluen.

Ensi kerralla kun ostan jonkun vastaavan härpäkkeen, pyydän myyjää avaamaan pakkauksen valmiiksi. Ahdisti.

Hiessä pitää sinun kulkeman

Pyydän anteeksi lähistölläni liikkuvilta olennoilta epähygienistä olemustani. Puolustaudun kuitenkin sillä, että olisin minä siistiytynyt, jos tarkoitukseen sopivaa vettä suihkustani olisi päälleni valunut. Taas yksi perseleen naapuri ilmoittaa iloisesti putkiremontistaan lapulla, joka on tiputettu postilunkasta vasta myöhään illalla. Siitä onkin niin somasti iloa, kun poimii sen lattialta aamulla lehteä noukkiessaan. Ahdistaa.

Tympääntymistäni ei lainkaan loivenna väsymys, unet jäivät jälleen noin neljään tuntiin. Onneksi talviloma on pian käsillä, nukun silloin vaikka väkisin yhden vuorokauden putkeen heti aloitukseksi. Jaksaa sitten lomailla.

Osuvasti nimetty pulju MaxTheatre oli keksinyt hienon liikeidean, tehdään vakoiluohjelmien poisto-ohjelma, joka ilmoittaa olemattomista haittaohjelmista. Ohjelman saa naputeltua kasaan hetkessä, sitten vain kauniit kääreet ympärille ja spammilla markkinoimaan. Siisti idea! Minä olen aina epäillyt, että testeriohjelmat, joita autokorjaamot käyttävät, perustuvat johonkin vastaavan logiikkaan.

Asukkaiden tietoon saatetaan

Asukkaiden tietoon on taas saatettu tärkeitä asioita. Tämä nykyinen isännöitsijämme on arvokkuudensa tunteva mies, jonka mielestä heippalappuja on oikein kiva kirjoitella. Ukaasit äijällä syntyvät edelleen vanhalla mekaanisella Remingtonilla, kirjoitusvirheet on hoidettu reppavasti ylilyönnein. Entinen isännöitsijä ei laputtanut koskaan, mutta nykyinen muistaa kaitsea kansalaisia vanhan varatuomarin arvokkuudellaan. Viimeksi mies julisti autojen parkkeerauksen takapihalle olevan kielletyn, vaikka itse en ole koskaan nähnyt siellä laittomasti parkkeerattua autoa. Ilmeisesti joku isännöitsijän innokas ilmiantaja on tehnyt havainnon taksista, joka on jättänyt asiakkaan väärälle pihalle, ja siksi saimme kunnian lukea heippalapun n:o 62. Mikäpä siinä, kivahan niitä on naureskella. Toistaiseksi.

Eilisellä pienellä happihyppelyllä viima puri, muta kevättä oli silti hyppysissä. Linnut lauloivat kuin ensimmäistä päivää, lienee jo resurssien jako käynnissä. Yksi linnuista mainosti lujalla äänellä olevansa Mitvit. Jossain puista kuului päättäväinen, heleä ja hidastempoinen mitvit! mitvit! mitvit! Tai ehkä se olikin tipu, joka kaipasi mitvitiä. Tai sitten se oli mitvit himself, aito ja oikea. Joka tapauksessa sain taas yhden syyn lisää olla kateellinen pahan akselirasvalle.

A-wimoweh

Nettiradiot ovat hieno asia, enää ei tarvitse tyytyä onnettomiin kotimaisiin kanaviin, joiden asemia ei duunin rouskusta radiosta saa edes viriteltyä kohdalleen. Nettiradiokin katkeilee ja puskuroi, mutta paremman musiikin toivossa olen valmis kestämään sen.

Pink Floydin koko livelevyn soittamisen jälkeen radiosta alkoi eilen kuulua jostain tv-sarjasta tai leffasta tuttu huvittava kappale takavuosilta. "Dii dii-di-dii di viiaam am ö vei... avimmovehha vimmovehha..." Robert John lauleskeli leijonien nukkumisesta. Laulu jäi soimaan pääkopan sisään sitkeästi. Vimmovehha, vimmovehha. Olin aina kuvitellut kappaleen The Lion Sleeps Tonight olevan 70-luvun peruja. Netistä löysin kuitenkin artikkelin, jossa kerrottiin alkuperäisen kappaleen myyneen Swazimaassa 100 000 levyä jo 1940-luvulla, ja kappaleen perustuvan ns. tositapahtumiin. Olisi hauska kuulla joskus alkuperäinen laulu, paljonkohan se on muuttunut matkalla maineeseen.

Tällä hetkellä nettiradio tarjoilee Jimmy Hendrixiä. Mutta kun päässä soi a-wimoweh, a-wimoweh, a-wimoweh, a-wimoweh....

Käsi

Olen aina yrittänyt siirtää talvilomani mahdollisimman pitkälle saadakseni nauttia silloin edes kohtuulämpimistä ilmoista. Loma alkaa viikon päästä, ja pakkaset vain kiristyvät. Ahdistaa. Peltilehmän jarrut pitävät ikävää krahinaa kovina pakkasaamuina, ja tänään jokin toinenkin paikallistamaton sivuääni kylmensi pyllyäni. Kaikki sivuäänet lehmässä pelottavat, ne tietävät helposti rahan menoa.

Kukaan ei voi olla timpurin hommissa niin käsi kuin minä. En saa mitattua ja sahattua edes pientä puurimaa kohdalleen, sekä mittaus että sahaus epäonnistuvat säälittävästi. Rautasahan käyttö on täysin taitojeni ulottumuttomissa, se terähän lenksuu joka suuntaan ja suoraan sahaaminen on toivotonta. Naulat hakkaan aina vinoon ja sähköporakoneeseen jo poran terän laittaminen on vaativa tehtävä, puhumattakaan siitä, että osaisin valita oikean kokoisen terän. Yritän todistaa itselleni, että vika on halpahallista ostetuista työkaluissani, mutta naula on naula. Ja käsi on käsi.

Elina on muuttanut, vaihdankin tästä ruksautuksen uuteen osoitteeseen.

Peltilehmäilijä puhisee

Mikä perkeleen kiire teillä ihmisillä on töihin? Ei se piereskelty jakkaranne häviä sieltä särmitetystä työpisteestänne, vaikka malttaisitte edes hieman rauhoittua kun kävelette tai sompailette liikenteessä. Kyllä minä tiedän, että suojatiellä kulkijoiden päälle ei saa ajaa, mutta katsokaa nyt herran tähden edes pieni silmäys ympärillenne sieltä huppunne sisältä ennen loikkausta yli tonnin painoisen malmikasan eteen. Eivät autoilijat mitään ennustajia ole, jotka kykenisivät arvaamaan jokaisen suonenvedon, jonka aivonne ulostavat.

Te helkkarin kuupasta himmenneet autoilijat, se punainen valo tolpan nokassa hehkuu siellä risteyksessä sitä varten, että siihen pysähdytään. Se on jarrupoljin, mitä silloin pitää painaa. Keskimmäinen niistä kolmesta polkimesta, automaattivaihteisessa vasemmalla. Nihkeästi ymmärrän, että auto tai kaksi livahtaa vanhoilla vihreillä, mutta että neljä. Ilmeisesti liian kireälle kuristettu kravatti heikentää aivojen hapensaantia, ja samalla harkintakykyä.

Kuvittelisi, että viimeistään toimistokompleksin parkkipaikalla jaksaisi käynnistää aivotoiminnon normitaajuudelle, mutta ei. Kun jonossa painellaan pitkin parkkisokkeloa, ja minä vinksautan vilkun vasemmalle, ilmaisen sillä aikomukseni sujauttaa peltilehmäni vasemmalla olevaan tyhjään parkkiruutuun. Se ei liene ole vaikeaa oivaltaa, kuitenkin peltilehmäni persettä nuuhkivan Sierran idioottikuskin päähän pälkähtää ohittaa minut vasemmalta! Voi elämän perse. Kunhan näen sen tyypin ruokalassa, kaadan epähuomiossa puolet vesilasistani sen housuille.

Mistä rotankolosta teitä vinopäitä oikein sikiää? Ahdistaa.

Johnny ja naiset

Koko alkuvuoden on ollut olo, joka viestii elämästäni puuttuvan jotain. Jotain lähes rutiininomaista. Vasta eilen tajusin, että tänä vuonna Johnny Kniga ei enää kerro. Harmillista. City-lehdet ja muut ilmaishärpäkkeet poimin mukaan, jos parempaakaan luettavaa ei ole käsillä, mutta Johnny Kniga Kertoo tarttui hikisiin kätösiini joka kerta. Sen ääressä sai kulutettua aikaa paljon paremmin kuin iltapäivälehtien. Jo alkuperäismuotoon Like Uutisiin ihastuin heti ensisilmäyksellä. Mitä ihmettä minä nyt luen? Kirjoja? Blogeja? Ahdistaa.

Eilen illalla sain omalaatuisen ehdotuksen sisustamiseen. Hetken asiaa makusteltuani jalostin ideaa parempaan muotoon, ja se alkoi kiehtoa pientä mieltäni. Sarjakuvassa ainakin on tyyliä vaikka lokeille jakaa.

Nyt pitäisi tietenkin onnitella kaikkia naisia, mutta ihan tunteella onnittelu ei tulisi. Kaikki teennäiset merkkipäivät ovat aina ärsyttäneet. Tästä ei sentään ole vielä tullut kaupallisuuden riemujuhlaa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan, jos firmat joutuvat ostamaan kukkia tänään naistyöntekijöilleen. Hyvällä asialla kansainvälisessä naistenpäivässä tietenkin alunperin on oltu, eikä se ilmeisesti turha ole vieläkään, jos EU:n tuleva(?) jäsenvaltio tylysti pamputtaa päivän kunniaksi mieltään osoittelevat naiset. Turkissa naisen paikka kuulostaa edelleen olevan pampun ja pippurisumuttimen välissä.

Tintdnepristovia

Joka viikko uutisista lukee jostain uudesta entisen Neuvostoliiton alueesta, joka puhkuu intoa julistautua itsenäiseksi ja kuuluu samalla johonkin uuteen valtioon, joka taas on ollut ennen suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa. Nyt Moldovan vaaleista kertoneesta uutisesta opin Transdnestriankin julistautuneen itsenäiseksi. Kuulostaa aivan Tintti-kirjoista karanneelta valtiolta. Transdnestria on myös venäläisten miehittämä, mistä ne repivät sotilaita jokaiseen nyrkeillä rintaansa lyövään pikkuvaltioon, ja mitä hyötyä on loputtomiin paimentaa niitä pikkuplänttejä?

Olen oikein tyytyväinen, että naapuri, jonka kanssa jaa pihamaan sähköttävän tolpan, pitää kalliilla autopaikallaan yleensä peräkärryä. Voin siten varastaa tolpasta kaiken virran omaan käyttööni, ja puhkuttaa puhallinta täysillä. Pääsen siten melko lämpimään ja lähes sulaan peltilehmään aamuisin. Peräkärryssä oli pari viikkoa lojunut säilössä epäilyttäviä mustia jätesäkkeja, näyttivät aivan siltä kuin naapuri olisi pilkkonut vaimonsa palasiksi, ja todistusaineisto odotti poiskuljetusta. Nyt säkit ovat hävinneet kärrystä, maa on kuitenkin liian jäistä hautaamisen. Pilkottu vaimo odottaa siis edelleen jossain vajassa loppusijoituspaikkaansa. Uskaltaisiko kysyä, että mihin aiot eukkosi keväällä kuopata?

Neulansilmä vasempaan

Naamio-Outi ja Mea eivät ole ainoita kyvykkäitä eksymisen hienossa taidossa. Minä eksyn konttorin käytävillä, oudosta marketista en löydä kassoja ja kerran ulkomailla en löytänyt edes kapakasta ulos. Jos on mahdollisuus kääntää liikenteessä peltilehmän nokka väärään suuntaan, minähän teen sen. Eilen siis jo etukäteen ahdisti mennä kyläilemään 15 kilometrin päässä asuvan kaverin luokse, lukemattomia mahdollisuuksia eksyä. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja, enkä olisi kertaakaan osannut perille ilman paremman suuntavaiston omaavaa henkilöä pelkääjän paikalla. Ja nyt piti sompailla sinne yksin.

Aikaisempien testien perusteella en ole suhtautunut kovin luottavaisesti Eniron Reittipalveluun, mutta tulostin kuitenkin sieltä ajo-ohjeet. Ihme ja humma, ne toimivat! Tiirailin tarkasti katukylttejä pitäen ajo-ohjetta ratin keskellä. Oikealle, puoli kilometriä eteenpäin, tuosta vasemmalle, 200 metriä ja taas vasemmalle. Suureksi hämmästyksekseni tipahdin kertaakaan eksymättä ihan oikean talon pihalle.

Illalla kotimatkalla heitin reteästi ohjeet sivuun, eihän niitä pimeässä olisi nähnytkään. Ajoin hutiin jo kolmannessa mahdollisessa risteyksessä.

Kovin ärsyttävää

Syytän Loremin Lauraa siitä, että taas eilen illalla alkoi harmittamaan. Olin siirtänyt Lauran linkittämän päättömän elokuvavisailun pohtimisen myöhempään ajankohtaan, joksi eilisen katsoin sopivan. Hyvin ärsyttävä visa, hyvin ärsyttävä. Hartaasti miettien sain 19 leffaa tiedetyksi, kolmea niistä en ollut edes koskaan nähnyt. Ainakin 15 tunnistamattomista elokuvista herätteli kelloja, olin ihan varmasti nähnyt ne. Vaan eivät suostuneet aukenemaan, mokomat. Ahdisti. Leffat 56 ja 57 ovat nytkin koko ajan siinä kielen päällä, ei vaan tule ulos. Kovin ärsyttävää.

Ärsyttävää on myös Hyssälän idea laskea keskioluen alkoholiprosenttia. Arvoisa ministeri ei ilmeisesti itse juo ohrapirtelöä lainkaan, kun päästää suustaan moisia. Pikemminkin markettioluiden sallittua alkoholiprosenttia pitäisi nostaa jonnekin viiden ja puolen tietämiin, jolloin olutta ei tarvitsisi keinotekoisesti laimentaa. Jos laimentaa halutaan, otetaan kolmonen sitten kokonaan pois marketeista. Kyllä minä voin hakea olueni Alkostakin, jos se ei lakkoile, ja silloin kävelen sieltä ulos kera oluen, joka maistuu hyvältä. Siinä saattaa prosentteja olla enemmän kuin neljä.

Kostea ajatus

Eilisessä väsyneessä horroksessa tulin siihen tulokseen, että osasyyllisenä surkeisiin unenlahjoihini on makuuhuoneen kuiva ilma. Tukkoisella nenällä ja kuivalla kurkulla on ikävä nukkua. Otin siis Nukkumattia piposta kiinni ja etsin marketin hyllyiltä ilmankostuttimen. Hieman hämmästelin vempelettä ottaessani sen pois paketista, miten tällainen härveli voi maksaa lähes neljäkymppiä? Helppo peli, vain kaksi osaa, tämän minäkin hallitsen. Heti kun laite alkoi höyrystää, tajusin ettei sitä voi pitää yöllä päällä. Aparaatti kuulosti poristessaan meluisalta vedenkeittimeltä, mitä se tietenkin olikin. Perinteisen Ufoxin hiljaisuudesta ei ollut tietoakaan.

Yöksi vetäisin siis kostuttimesta töpselin irti. Sopivasti ennen unia myös palohälytin muistutti olemuksestaan, puoli rappua ihmisiä ryntäsi jakkaroiden kanssa käytävälle repimään siitä taas patterin irti. Rauha yössä. Josko nyt saisi nukutuksi?

Heräsin neljä ja puoli tuntia myöhemmin ja kieriskelin loppuyön hereillä. Ei hullummin, sentään puolitoista tuntia enemmän kuin edellisenä yönä. Väsyttää ja ahdistaa.

Eläkkeitä ja kulttuuria

Kateeksi käy! Kansaneläkkeen saajat voivat tästä lähtien mällätä pikkusormi pystyssä, saivathan ne astronomisen seitsemän euron korotuksen eläkkeeseen. Sillä rahalla ajelee iltaisin taksilla jopa lähes korttelin verran korotusten jälkeen.

Taiteilijaeläkkeitäkin on myönnetty. Saajien joukossa on ihan mielenkiintoisia nimiä. Arvostelija, kuvataiteilija, U-mies JO Mallander tuli tunnetuksi Sperm-yhtyeen jäsenenä, sekä ennen kaikkea legendaarisesta levystään Extended Play, jossa on se kuuluisa Kekkonen-mantra. Kuvataiteilija Harro Koskinen taasen joutui samoihin aikoihin oikeuteen Sika-teoksistaan. Tuskin kukaan olisi 60-luvulla arvannut näiden herrojen saavan joskus taiteilijaeläkettä, jonka myöntää entinen Miss Suomi. Mutta hyvä näin, nuoruuden "synnit" kääntyivät ansaitusti arvostukseksi. Ja kai Aarno Ranisellakin jotain meriittejä eläkkeeseensä on, jos ei muuta niin nakuileminen näytelmän Oh! Calcutta! kotimaisessa versiossa.

Paha päivä

Varhain tänä aamuna se alkoi taas. Rappukäytävän kajahtanut palohälytin aloitti hampaissa asti tuntuvan kiljumisensa. Antakaa minulle haulikko, minä ammun sen paskan hälyttimien helvettiin. Kärventyköön siellä kivuliaasti piipittäen. Koska yöunet nekin tavalliseen tapaan muutenkin olivat mitä olivat, juuri nyt väsyttää ja sapettaa.

Ja mikä saakelin juoppomagneetti minä olen? Miksi juuri minut puolispurgu horjuva örveltäjä pysäyttää, ja pyytää mukaansa kahville? Kahville?! Kieltäydyin, rasittuneesti huokaisten. Sitten mies yritti taikasanoja. "Minä tarjoan." Deeku tarjoaisi minulle kahvit? No, ei sittenkään. Jos juuri sillä hetkellä olisin nähnyt jonkun vihamieheni, olisin usuttanut juopon sen kimppuun.

Minä olen tällä hetkellä kovin huonolla tuulella. Kahvikin maistuu kuralle. Ahdistaa.